Traumatietoinen työote huomioi traumaa kokeneen korostuneen tarpeen kokemuksellisen turvan vahvistamiselle, mutta sopii samalla lähtökohdaksi kaikkeen työskentelyyn ihmisten taustoista riippumatta. Traumatietoinen työskentelyote on hyvä muistaa myös luontotoiminnan kontekstissa. Tässä blogissa peilataan traumatietoisen työskentelyn teemoja luontoympäristössä toimimiseen.

Mihin tarvitaan traumatietoisuutta?

Traumatietoisuutta pitäisi olla kaikkialla ja joka paikassa, missä ihmisiä ammatillisesti kohdataan. Kaikilla ihmisillä on oikeus turvallisuuden tunteeseen ja traumatietoisuus liittyykin vahvasti vuorovaikutukseen: lempeä ja hyväksyvä kohtaamiskyky on osa ammattitaitoa.

Useimmilla meistä on jonkinlaisia hankalia kokemuksia taustallamme. Joskus luontoalallakin näkyvä vahvuutta ja pärjäävyyttä korostava asenne, jossa hankalia kokemuksia vähätellään, voi loukata traumatisoitunutta syvästi. Kokemuksen vähättely voi pahimmmillaan aiheuttaa uudelleentraumatisoitumista. Traumatietoinen kohtaaminen on erittäin tärkeää erityisesti silloin, kun kohtaamme haavoittuvassa asemassa olevia, herkkää elämänvaihetta eläviä vauvaperheitä uusien kokemusten äärellä.

Traumatisoituneen tai hankalia kokemuksia omaavan ihmisen kohtaamisessa ymmärrys trauman luonteesta ja syntymekanismista on olennaista. Ilman kohtaamista ja kokemuksen validointia ei voi tapahtua toipumista. Traumatietoisella työskentelyllä tavoitellaan turvan tunteen vahvistumista, arjen terapeuttisia ja korjaavia kokemuksia, joissa toipuminen on mahdollista. Kohtaamisen tulee olla sensitiivistä, tarpeisiin ja toiveisiin vastaavaa, osallisuutta vahvistavaa. Vahvuuksien ja voimavarojen esillä pitäminen kannattelee vuorovaikutusta toiveikkaampaan suuntaan. Tilanteiden ennakointi ja sanoittaminen lisää turvan tunnetta ja yhteydessä pysymistä.

Luonnon hyvinvointivaikutusten ja polyvagaalisen teorian yhtymäkohtia

Luonnossa oleminen valpastuttaa aisteja, mutta samalla se aktivoi parasympaattista hermostoa ja lisää levollisuutta, alentaa sydämen sykettä ja rauhoittaa hengitystä. Luontoympäristö siis alentaa stressitasoja, rauhoittaa elimistön toimintoja ja palauttaa kehoa tasapainotilaan.

Traumatietoiseen työskentelyyn liittyvä polyvagaalinen teoria on traumaa yksinkertaistava käyttöteoria, joka helpottaa traumamekanismin ymmärtämistä. Vagushermon vatsanpuoleinen haara eli ventraalinen vagus aktivoituu silloin, kun koemme olevamme turvassa. Mitä paremmin vanhemmat pystyvät vastaamaan vauvan tarpeisiin ja mitä pidempään lapsi saa olla riippuvainen perheen tuomasta turvasta, sitä vahvemmaksi ventraalista vagusta suojaava myeliinituppi muodostuu. Hyvä hoiva kehittää vagaalista jarrua, joka hidastaa hätätilaan putoamista, on itsesäätelyn ytimessä ja vahvistuu kanssasäätelyn myötä.

Parasympaattisen hermoston dorsaalinen, selänpuoleinen hermohaara on alkukantaisin, eloonjäämistä suojaava osa. Kun kohtaamme hengenvaaran, hyvin kuormittavan, pitkäkestoisen tilanteen emmekä kykene taistelemaan tai pakenemaan – tai kun nämä reaktiot vain pahentaisivat uhkaa – jäljelle jää totaalinen lamaantuminen. Dorsaalisen vaguksen aktivoituminen voi johtaa alivireyteen, alistumiseen tai dissosiaatioon eli etäännytämme itsemme tilanteesta ja kehomme menee säästöliekille. 

Dorsaalinen vagus liittyy traumatisoitumiseen ja mitä vakavammasta traumasta on kyse, sitä voimakkaammin dorsaalinen osa hermostoa on ollut aktiivisena. Dorsaalisen vaguksen vaikutus elintoimintoihin ja ajatteluun selittää traumatisoitumisen kokonaisvaltaisuutta: trauma vaikuttaa kehoon ja mieleen, arjen toimintojen sujumiseen, oppimiseen ja kehitykseen laaja-alaisesti. Traumatisoitumisen hermostollinen perusta antaa myös ymmärrystä traumasta toipumisen mekanismeihin; tarvitaan uusia hermostollisia turvan kokemuksia, uusia tapoja toimia sekä uusien hermoyhteyksien vahvistumista. Mitä vakavampaa ja varhaisempaa traumatisoituminen on, sitä pidempi ja perusteellisempi on myös toipumisprosessi. 

Luontoympäristö voi edistää turvallisuuden kokemusta monella tavalla. Esimerkiksi rauhallinen metsä, viheralue tai luonnonranta voi olla stressiä laskeva ympäristö, jossa sydämen syke laskee ja ventraalinen vagus aktivoituu. Luonnon moniaistisella kokemisella voi olla tärkeä rooli nykyhetkessä pysymiselle ja turvan tunteen syntymiselle. Luonnon äänet, vihreän sävyt, veden tai kasviston liike ja fraktaalikuviot tarjoavat pehmeitä, ennakoitavia ärsykkeitä, jotka houkuttelevat kiinnittämään huomion ympäristöön. Useita eri aistikanavia pitkin tulevat ärsykkeet tukevat tarkkaavuuden palautumista ja antavat keholle tilaa laskea puolustusvalmiutta. 

Luonnossa syntyy helpommin yhteyttä toisten ihmisten ja myös ihmisten ja eläinten välillä. Luontoympäristö houkuttelee kontaktiin, tämä mahdollistaa kanssasäätelyn ja aktivoi sosiaalisen liittymisen tilaan. Myös luontoympäristön kemialliset ja biologiset tekijät voivat edistää stressitasojen laskua ja palautumista: raikas ilma, altistus monipuoliselle mikrobistolle ja kasvien haihtuville yhdisteille sekä esimerkiksi auringonvalon vaikutus kehon serotoniinin ja D-vitamiiniin tuotantoon tukevat epäsuorasti palautumista.

Traumatietoisuutta luonto-ohjaamiseen

On tärkeää huomioida, että luontoympäristöön voi liittyä traumatriggereitä ja traumataustaisilla henkilöillä neuroseptio voi tulkita uudet, ennakoimattomat ja epätavalliset luontoympäristöt uhkaaviksi. Tärkeää on luoda fyysisesti, psyykkisesti ja sosiaalisesti turvallinen tilanne, jossa uutta luontoympäristöä on mahdollisuus lähestyä itselle sopivalla tavalla ja tarvittavaa apua ja tukea on saatavilla. Ryhmän tuntemus ja asiakkaiden traumataustan ymmärtäminen auttaa suunnittelemaan ryhmälle tai yksilölle sopivaa luontolähtöistä toimintaa. Ohjaajalta vaaditaan kykyä joustaa suunnitelmasta ja vastata ryhmässä heränneisiin tarpeisiin. Osallistujien havainnointi ja tarvittaessa toiminnan sopeuttaminen on osa vastuullista ohjaamista.

Vakauttava työskentely luonnossa 

Traumatisoitunut ihminen tarvitsee vakauttamista ammattilaisen taholta eli tukea vireystilansa säätelyyn ja kehollisen turvan kokemuksen ylläpitämiseen vaihtelevissa tilanteissa. Vakauttamisella tarkoitetaan niitä keinoja, joilla voidaan vahvistaa turvan tunnetta läsnäololla ja lisäämällä tilanteen ja arjen ennustettavuutta. Traumatisoitunut tulee kohdata myötätunnolla, hermostollista turvaa lisäämällä. Kehon ja mielen yhteyden lisääminen ja omien sisäisten ja ulkoisten kokemusten havainnoiminen vakauttavat ja tuovat nykyhetkeen. Koska trauma elää kehollisina tuntemuksina ja toimintoina, traumatisoitunut helposti putoaa uudelleen samaan traumakokemukseen, kun jokin triggeri muistuttaa tapahtumasta. Siksi nykyhetkessä pysyminen on erityisen vahvistettavaa. Luontoympäristö vahvistaa läsnäoloa erityisesti eri kanavien kautta tulevien kokonaisvaltaisten aistimusten kautta. Luonnon moniaistista kokemista voi vahvistaa erilaisilla aistitehtävillä, esimerkiksi keskittymällä katselemaan, kuuntelemaan, tunnustelemaan, haistelemaan tai maistelemaan. Myös tasapaino- ja liikeaistia voi aktivoida liikkumalla epätasaisilla ja joustavilla luonnon pinnoilla, kuten metsäpolulla tai sammalikossa.

Triggereillä tarkoitetaan ärsykkeitä, jotka muistuttavat traumasta ja käynnistävät stressireaktion kehon tasolla. Ärsykkeet voivat olla ääniä, hajuja, tilanteita, sanoja, kehollinen tuntemus tai oikeastaan mikä tahansa, mikä muistuttaa aikaisemmasta traumaattisesta tilanteesta. Glimmerit taas ovat pieniä myönteisiä ärsykkeitä tai hetkiä, jotka tukevat turvallisuuden ja rauhoittumisen tunteita ja hermostollista turvaa. Glimmereiden tietoinen tarjoaminen voi olla yhtä lailla vakauttavaa kuin triggereiden huomioiminenkin. Hyvän olon mahdollisuuksia voi tarjota esimerkiksi erilaisilla vuorovaikutukseen ja toimintaan upotetuilla turvan viesteillä: hymy, lämmin äänensävy, hoivaavuus ja nautinnon hetket esimerkiksi hemmottelun kautta vahvistavat turvaa ja läsnäoloa.

Luontoympäristössä on mahdollisuus kokea suojaa ja suojaavuuden tunnetta, lajirajat ylittävää hoivaa ja luonnon vuorovaikutusverkostoihin kytkeytymistä. Voimme kokea yllättäviä ilahduttavia hetkiä, kuten luonnon eläinten kohtaamisia tai kauniiden yksityiskohtien löytämisen iloa. Voimme vastaanottaa puiden tarjoamaa happea tai tuntea lujan peruskallion tuen jalkojen alla, kun omassa kehomielessä ahdistaa tai myrskyää.

Luontoon liittyviä triggereitä voivat olla esimerkiksi haavoittavista elämänkokemuksista muistuttavat tekijät, kuten luontoympäristön ennakoimattomuuden tuoma epävarmuus, vesielementin vaarat tai yksin jäämisen pelko. Esimerkiksi maahanmuuttajataustaisilla henkilöillä entisessä kotimaassa tai pakomatkan aikana tapahtuneet traumaattiset asiat voivat liittyä myös luontoon, kuten vesistöihin tai metsäympäristöön. Myös tiedon puute siitä, mikä suomalaisessa luonnossa on turvallista ja mikä ei, voi aiheuttaa jännitystä tai pelkoja. Luontoon onkin hyvä tutustua tuettuna varsinkin, jos luontoon menemiseen liittyy pelkoja tai huonoja kokemuksia.

Vireystilan merkitys

Sopivassa vireystilassa pysyminen on tärkeää, sillä sekä liian matala että liian korkea vireystila voivat aktivoida trauman. Työntekijällä ja toimintaympäristöllä on iso rooli vireystilan säätelyssä. Turvallinen ja rauhallinen ympäristö tukee kykyä hallita ja lievittää traumaoireita. Sopivassa vireystilassa käytössä on sopivasti energiaa ja tavallisista toiminnoista jaksaa suoriutua. Ylivirittyneisyyteen liittyy jännittyneisyyttä, korkeaa stressitasoa, ahdistusta, vaikeutta keskittyä ja rauhoittua. Alivirittyneisyys taas näyttäytyy vetämättömyytenä, energian puutteena, poissaolevuutena, tunteettomuutena, lamaantumisena ja jähmettymisenä. Työntekijän oma vireystila vaikuttaa vuorovaikutukseen. On hyvä oppia tunnistamaan omaa vireystilaansa ja säätelemään sitä sopivaksi. Mitä pienemmästä lapsesta on kyse, sitä enemmän hän on yhteydessä aikuisen tunnetilaan ja vireystilaan. Vireystilan tunnistamiseen kannattaa antaa asiakkaalle tietoa ja keinoja. Erilaiset vireystilaa säätelevät harjoitukset sopivat käyttöön erityisesti silloin, kun traumaoireiluun kuuluu vireystilojen voimakasta vaihtelua.  

Turvan vahvistaminen on vakauttavan työskentelyn ytimessä

Traumainformoitu työskentely on aktiivista turvan vahvistamista. Hermoston rauhoittaminen, nykyhetkeen juurtuminen ja omassa kehossa läsnä oleminen ovat keinoja, jotka auttavat turvallisuuden kokemukseen. Maadoittuminen on osa trauman vakauttamista ja sopivassa vireysikkunassa pysymistä. Maadoittuminen suuntaa pois mielen valtaavista traumamuistoista ja takaumista sekä tuo mielen tähän hetkeen. Esimerkiksi hengityksen ohjaaminen, aistimuksiin keskittyminen, luovat ilmaisun keinot, liikunta, kosketus luontoon tai esimerkiksi maata, kalliota tai vahvaa puuta vasten tukeutuminen voivat olla maadoittavia menetelmiä, lisäten turvaa ja läsnäoloa nykyhetkessä.

Vakauttavassa työskentelyssä on syytä tarkastella omia kehollisia tuntemuksia ja vakauttaa myös omaa hermostoa. Sosiaalisen liittymisen tilasta käsin vakauttamista on mahdollista tehdä, kun taas oma voimakas sympaattisen hermoston aktiivisuus voi herättää asiakkaassakin vastaavaa hermostollista reagointia. On hyvä aluksi maadoittaa itsensä siihen luontoympäristöön, missä on tarkoitus toteuttaa asiakastyötä. Myös omat luonnossa liikkumisen taidot, luontokohteen tuntemus ja etukäteisvalmistelu ovat tärkeitä tekijöitä psyykkisen turvallisuuden kannalta. 

Lisälukemista ja lähteitä:

Isosävi, S., Ruismäki, M., Kannisto, S-L. (2024). Traumatisoituminen ja perhesuhteet. Traumaterapiakeskus.

Jaakkola, J. (2023.) Marko Punkanen – Miten traumat syntyvät ja miten ne vaikuttavat ihmiseen? [Audio, podcast] https://www.supla.fi/episode/cc030080-ae3a-4415-ba4d-bd5f56c79b2e

Karkkunen, A (2020). Kehon ja mielen vakauttamisen merkitys suhteessa. Teoksessa Sarvela, K. & Auvinen, E. (toim.). 2020. Yhteinen kieli. Traumatietoisuutta ihmisten kohtaamiseen.

Korhonen, T. (2024). Varhaisen kiintymystraumatisoitumisen vaikutus lapsen kehitykseen ja kohtaamiseen. Teoksessa Traumatisoituminen ja perhesuhteet 2024. Traumaterapiakeskus ry.

Linner Matikka, J. & Hipp, T. (toim.) Traumainformoitu työote. PS-kustannus.

Maikku, H. (2020). 1/2 Polyvagaalinen teoria – teoria turvasta ja sosiaalisen liittymisen merkityksestä. [Video]. YouTube. https://www.youtube.com/watch?v=Nw6uxcJVq20&t=4s

Ruismäki, M., Friberg, L., Keskitalo, K., Lampinen, A-M., Mankila P., & Vänskä, V. (2016). Hoivattavaa vanhemmuutta. Opas lapsuuden kaltoinkohtelusta toipuvien vanhempien ryhmämuotoiseen tukemiseen. Traumaterapiakeskus ry.